Tuulikerrostumat

Ennen kuin kasvillisuus sitoi jäätiköstä vapautuneen maaperän, oli tuulen helppo kuljettaa raekooltaan sopivaa ainesta. Myöhemmin tuulen toiminta on kohdistunut sellaisiin ranta-alueisiin, joilla oli paljon hienoa lajittunutta ainesta ja joiden sijainti oli vallitsevalle tuulen suunnalle edullinen (kuva>).

Tuulikerrostumien aines on peräisin jo aiemmin lajittuneesta aineksesta, kuten ranta-, joki- tai jäätikköjokikerrostumista. Siitä on muodostunut lentohiekkakinoksia eli dyynejä tai tasaisia lentohiekkakerroksia, jotka peittävät alleen muut maalajit. Harjujen ja reunamuodostumien pinnalla ja lähimaastossa on usein vanhoja dyynejä (maaperäkartta/valokuva >). Dyynit ovat useimmiten U-muotoisia dyynejä, joiden kovera puoli aukeaa vastatuuleen. Nämä ovat saattaneet kaaren kohdalta katketa, jolloin on muodostunut tuulen suuntaisia pitkittäisdyynejä. Rantojen läheisyydessä dyynit ovat muodostuneet rannan suuntaisiksi selänteiksi.

Dyyniaines on hyvin lajittunutta karkeaa hietaa tai hienoa hiekkaa (Ø 0,06-0,6 mm). Dyynin rakenne on kerroksellinen. Kerrokset ovat yleensä suojapuolen rinteen suuntaisia. Kerrosrakenne on kuitenkin hyvin vaihteleva, koska tuulen suunnan muutokset ovat aiheuttaneet ns. ristikerroksellisuutta.

Salpausselkien alueilla esiintyy paikoittain tuulen kerrostamaa hienoa hietaa (Ø 0,02-0,06 mm), lössiä, jonka raekoostumus on lähes samanlainen kuin Keski-Euroopan lössikerrostumien (Ø 0,01-0,05 mm).