Savimaat

Savimaa (Sa) sisältää savilajitetta (Ø < 0,002 mm) vähintään 30 painoprosenttia. Karkeampi savilajite (Ø 0,002-0,0002 mm) on vaaleanharmaata, "juoksevaa" ja kuivana kovaa, mutta hieman jauhoavaa. Hienompi savilajite (m < 0,0002 mm) sitä vastoin on väriltään tumman ruskeanharmaata, sitkeää, kuivana erittäin kovaa ja jauhoamatonta.

Savimaan yleistuntomerkkejä ovat kosteana muovailtavuus ja sitkeys sekä kuivana kovuus ja huomattava halkeilu. Kuivaa savipalasta ei sormin saa kokonaan jauhoksi, vaan se jää muruiksi ja siruiksi. Vesi nousee savimaissa hitaasti ja vettä pidättyy runsaasti. Huomattavan halkeilun ja kestävien murujen muodostumisen vuoksi savimaa läpäisee vettä helpommin kuin hiesumaa.

Maatalouden käytännön tarpeita varten savet jaetaan kolmeen ryhmään, hieta-, hiesu- ja aitosavet. Hietasaven savilajitteen määrä on yleensä 30-40 painoprosenttia ja hietalajitetta on keskimäärin yli 20 painoprosenttia. Hietasavi on selvästi hietaista, helposti epäsäännöllisiksi palasiksi murenevaa, kevyttä muokata sekä kosteus- ja ilmavuussuhteiltaan hyvin edullista viljelysmaata. Veden nousu on suhteellisen nopea ja ravinteiden pidättyminen hyvä. Hietasavi on maanviljelyksen kannalta paras savimaalajimme.

Hiesusaven savilajitteen määrä on 40-60, hiesulajitetta on yli 30 ja hietalajitetta alle 20 painoprosenttia. Hiesusavi on väriltään tavallisesti hyvin vaaleanharmaata, mutta Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla punertavaa. Sillä on hiesun huonoja juoksuominaisuuksia, mutta se on hyvin muovailtavaa. Kuivuessaan se halkeilee ja kovettuu erittäin kestäviksi kokkareiksi, jotka käsiteltäessä jauhoavat. Syvemmällä hiesusavi on tavallisesti kerrallista. Muokkaus on vaikeaa ja sopiva muokkausaika lyhyt. Kasvien juurten hapensaanti on tavallisesti huonoa, koska maa sateella helposti kuorettuu ja kovettuu. Hiesusavi onkin maanviljelyksen kannalta huonoin savimaalajimme.

Aitosaven savilajitteen määrä on vähintään 60, mutta voi olla jopa 95 painoprosenttia. Hiesulajitetta on noin 20 painoprosenttia ja hietalajitetta vain nimeksi. Aitosavi on väriltään tummanharmaata, usein ruskehtavaa (suklaanruskeaa). Aitosavet ovat useimmiten lustosavia ja niiden kerrallisuus näkyy värierona (ruskea ja vaaleanharmaa). Tuore aitosavi on hyvin muovailtavaa (muovailusavea). Kuivuessaan aitosavi kutistuu huomattavasti, ja maa halkeilee usein metrien syvyyteen. Pellon pinta ja ojien luiskat ovat pouta-aikoina täynnä suuria risteileviä rakoja. Saven kostuessa halkeamat taas turpoavat ja liettyvät umpeen. Kuivana aitosavi lohkeilee helposti särmäisiksi muruiksi. Kuiva savikappale on erittäin kova, se ei jauhoa, mutta leikattaessa tai hangattaessa sen pinta tulee kiiltäväksi. Sopivin aitosaven muokkausaika on yleensä hyvin lyhyt. Vettä ja ravinteita pidättyy aitosaveen runsaasti, eikä happamuus luonnostaan ole haitallista. Pohjamaa on yleensä lievästi hapan tai jopa neutraali (pH 7). Vesi nousee erittäin hitaasti. Jäykkä aitosavi ei "juokse", vaan ojat pysyvät auki eikä maan pinta kuoretu.

GEO-luokituksessa savet jaetaan lihaviin ja laihoihin saviin. Lihavassa savessa on savilajitetta yli 50 painoprosenttia, ja siitä saadaan kierittämällä millimetriä ohuempi rihma. Laihoista savista (savilajitetta 30-50 painoprosenttia) saa noin millimetrin paksuisen rihman, ennen kuin se katkeaa.

Eloperäistä ainetta sisältävistä hienorakeisista kivennäismaalajeista liejuinen hieno hieta (LjHHt) on useimmiten hyvää viljelysmaata. Liejuisuus tekee hiesun (LjHs, liejuhiesu) kuivana kovemmaksi, lisää sen rakoilua ja edistää mururakenteen muodostumista. Litorinakaudella syntyneet liejuiset kerrostumat ovat usein sulfidipitoisia ja liian happamia, mikä huonontaa näiden liejuisten maiden viljelyskelpoisuutta.

Liejusavi (LjSa) on usein varsin suolapitoista, erityisesti rauta-, alumiini- tai rikkipitoista. Tuore liejusavi on väriltään ruskehtavan tai vihertävän harmaata, pehmeätä, jossain määrin muovailtavaa, mutta yleensä muovailtaessa ja murrettaessa helposti repeilevää. Kuivuessaan se kutistuu huomattavasti ja halkeilee sekä murenee tasapintaisiksi, suorasärmäisiksi, koviksi kappaleiksi ja muruiksi, joiden pintaa tavallisesti peittää pohjavedestä erottunut ruskea ruoste. Kappaleet eivät jauhoa. Päinvastoin kuin aitosaven liejusaven rakoilu on yleensä pysyvää ja murut vedessä kestäviä. Liejusavialueilla on pohjavesi tavallisesti kirkasta ja usein hapanta. Liejusavimaan muokkausaika on pitkä ja muokkaus helppoa. Liian kosteana muokattaessa liejusavi on kuitenkin hyvin takertuvaa.

Hienorakeisten maalajien tärkein käyttö on tiiliteollisuuden raaka-aineena. Raaka-aineeksi soveltuvien savien on oltava riittävän muovautuvia eikä niiden kuivumis- tai polttokutistuma saa olla suuri. Silttiä käytetään tiiliteollisuudessa laihduttamaan liian lihavia savia. Rakennusmateriaalina hienorakeisilla maalajeilla on vähäisempi käyttö. Savea käytetään jossain määrin maapatojen tiivisteenä ja silttiä teiden penkereisiin.

Hienorakeiset maalajit ovat rakennuskelpoisuudeltaan huonoa maata routivuutensa ja heikon kantavuutensa vuoksi. Vähintään metrin paksuinen kuivakuori lisää kuitenkin siltti- ja savialueiden kantavuutta niin, että ne ovat kohtuullisia pientalojen rakennuspohjia.

Hienorakeisten maalajien sekä runsaasti hienoa ainesta sisältävien moreenien maarakennusominaisuudet riippuvat myös vesipitoisuudesta. Jos näiden maalajien vesipitoisuus on suuri, niin ne muuttuvat kaivun yhteydessä vaikeasti käsiteltäväksi massaksi. Sateet ja roudan sulaessa vapautuva ylimääräinen vesi pahentavat edelleen tilannetta.