Eloperäiset maalajit

Liejut
Lieju (Lj) on veteen kerrostunut kasvi- ja eläinjäänteiden (humuspitoisuus 6-40 painoprosenttia) sekä hienojen kivennäisainesten seos. Siihen kuuluvat myös paikalleen kerrostuneet kasvi- ja eläinjäänteet. Lieju on tuoreena hieman vihertävää ja juustomaista. Se ei ole muovailtavaa, vaan murtuu ja repeilee helposti. Kuivuessaan se kutistuu huomattavasti, mutta ei turpoa uudelleen kostuessaan. Kuiva lieju on kovaa, sarvimaista ja kevyttä. Lieju on fysikaalisilta ominaisuuksiltaan helppohoitoista viljelysmaata. Usein liejumaat ovat kuitenkin luonnostaan liian happamia.

Järvimuta on pääasiassa veden mukana kulkeutunutta, tummien vesien pohjalle kerrostunutta ja saostunutta humusta. Kivennäisaineksen määrä järvimudassa on yleensä pienempi kuin liejussa. Järvimuta säilyttää tumman värinsä kuivanakin. Järvimutaa esiintyy suurten suoalueiden vesistöissä ja umpeen kasvaneiden lampien turvekerroksen ja liejukerroksen välissä. Maaperän peruskartoituksessa järvimuta yhdistetään liejuun, kuten muutkin makean veden järvikerrostumat (kalkkilieju, piilevälieju ja levälieju). Sama koskee myös murto- tai suolaiseen veteen kerrostunutta simpukkamaata eli kuorimerkeliä.

Piimaata käytetään raaka-aineena mm. suodattimia, mineraalitäytteitä ja eristysaineita valmistettaessa.

Eloperäisille maalajeille on ominaista suuri painuminen ja routivuus. Ne ovat yleensä rakennuspohjaksi kelpaamatonta maata, etenkin silloin kun eloperäisen kerrostuman alla jatkuu toinen pehmeikkö kuten savipohja. Sen sijaan ohut eloperäinen kerrostuma voidaan poistaa kantavamman maapohjan päältä ja korvata täytemaalla, jolloin maapohjasta saadaan rakennuskelpoinen.

Saraturpeet
Saraturpeet (Ct) ovat muodostuneet sarakasvien, lehtisammalten, heinien ja ruohojen jäänteistä. Saraturpeissa voi lisäksi olla kortteen varsia, sarojen pähkylöitä ja raatteen siemeniä. Silmävaraisesti määritettävinä aineksina turpeessa voi olla myös puiden ja varpujen jäänteitä. Sarojen juurihuovasto tekee turpeen huopamaiseksi, ja juurien hienot päät näkyvät murtopinnalla ohuina vaaleina rihmoina. Saraturpeissa on runsaasti typpeä, ja niiden kalsiumpitoisuus on suurempi ja pH korkeampi kuin rahkaturpeiden (Urvas & all. 1979). Saraturpeita ovat ruskosammalsaraturve, eutrofinen rahkasaraturve, saraturve, metsäsaraturve ja rahkasaraturve. Saraturpeet ovat viljelys- ja metsäojituskelpoisia.

Maatunut saraturve soveltuu erityisen hyvin polttoturpeeksi.

Rahkaturpeet
Rahkaturpeet (St) ovat muodostuneet vaatimattomista rahkasammalista ja tupasvillasta sekä varvuista. Raa'assa rahkaturpeessa ovat sammalien lehdet ja pehmeät varret sekä varvut selvästi tunnistettavissa. Turve on väriltään vaaleaa. Kosteassa maatuneessa turpeessa on rahkan saippuamaisuus ja liukkaus hyvä tuntomerkki. Kuivuessaan rahkaturve tulee sarvimaisen kovaksi ja tummaksi. Rahkaturpeita ovat mm. sararahkaturve, metsärahkaturve, tupasvillarahkaturve ja rahkaturve. Rahkaturpeet ovat vähäravinteisia ja happamia.

Maatunutta rahkaturvetta voidaan käyttää myös polttoturpeena. Heikommin maatunut rahkaturve soveltuu kasvuturpeeksi puutarhoihin ja viljelyturpeeksi kasvihuoneisiin sekä karjasuojien puhtaanapitoon. Vettä kehyempänä turvetta voidaan käyttää imeytysaineena öljyvahinkojen torjunnassa.

Turpeen energiakäytön ohella on viime aikoina kiinnitetty huomiota turpeen jatkojalostukseen (ammoniakki, metanoli, hartsit). Turpeen käyttö on lisääntynyt myös hoito- ja kylpyturpeina sekä tekstiilien raaka-aineena.

Eloperäisten kerrostumien soveltuvuus eri käyttötarkoituksiin on koottu taulukkoon >