Maaperäkartan tulkinta

Maaperäkartan tehokas hyväksikäyttö perustuu toisaalta pohjakartan ja maaperää koskevien merkintöjen lukemiseen (kartanluku) sekä toisaalta näiden tietojen toisiaan täydentävään tulkintaan (kartantulkinta). Kartankäyttäjällä on mahdollisuus poimia ja yhdistellä kartoista omia tarpeitaan koskevia tietoja maaperästä ja pohjavedestä.

Pohjakartan lukeminen ja tulkinta

Pohjakartan tietosisältö voidaan jaotella pohjakuvio-, korkeus- ja kiinteistörajatietoihin (Rahkila 1980). Pohjakuvioiden ensisijainen merkitys on graafisessa muodossa olevan teema-aineiston, maaperätietouden, paikantamisessa. Lisäksi pohjakuvioaineisto sisältää runsaasti sellaisia maaperätietoja, joita ei ole otettu varsinaiseen teema-aineistoon (avokalliot, pienet alle 2 ha:n suot, ohutturpeiset alle 0,4 m:n soistumat sekä kivikot ja louhikot). Korkeustiedot täydentävät olennaisesti maaperätietoja. Korkeuskäyrien muodot antavat viitteitä maaperämuodostuman synnystä, josta voidaan edelleen tulkita muodostuman rakennetta ja ainesta. Käytännön sovellutuksissa tarvitaan käyräkuvausta mm. rakennelmien sijoittelussa ja perustamisessa sekä kivennäisraaka-ainevarojen massamääriä arvioitaessa. Kiinteistörajat osoittavat taas alueiden omistussuhteet. Näillä tiedoilla on merkitystä mm. kaavoituksessa sekä erilaisissa maankäytön ja suojelukohteiden suunnittelutehtävissä. Lisäksi pohjakartan nimistö saattaa antaa viitteitä maaperän laadusta (esim. Pirttikorvenkalliot, Pernunnummi, Särkikangas, Ruskeanmullanharju, Erkylän lukot, Hietala, Savela, Suopelto, Isorahka jne.).

Maan kasvipeitteen, tekomuotojen ja aineksenottoalueiden kuvaaminen peruskartassa on muodostumien ja maalajien kuvauksen ohella hyvänä apuna arvioitaessa kartan perusteella maaperän kosteutta ja maakerrosten paksuutta (Vähäsarja 1971).

Mäntyä kasvava maa on yleensä sora- tai hiekkamoreenia, soraa tai hiekkaa. Pohjavesi on yleensä niin syvällä, ettei se vaikeuta maankaivua. Kuusta kasvava maa on yleensä hiekka- tai hienoaineksista moreenia, hietaa, hiesua tai savea. Pohjavesi on lähellä maanpintaa. Havusekametsien osalta on vallitsevana maalajina hiekka- tai hienoaineksinen moreeni, hiekka tai hieta. Niissä pohjavesi on lähempänä pintaa kuin puhtaissa mäntymetsissä. Lehtimetsät sekä lehti- ja havupuita kasvavat sekametsät ja notkojen luonnonniityt ovat kostean maaperän tunnusmerkkejä. Vallitsevana maalajina on hienoaineksinen moreeni, hieta, hiesu tai savi. Kartassa soistumina ja osittain turvepeitteisinä kuvatut kuusimetsät, korvet, samoin kuin mäntyvaltaisina kuvatut suot, rämeet, ovat yleensä ohutturpeisempia kuin pääosa puuttomista, vetisistä soista, nevoista ja letoista. Rantojen kaislikot ilmentävät moreeni-, hiesu- tai savipohjaa, jota yleensä peittää liejukerros.

Kartassa kuvatut tekomuodot ovat usein yhdistettävissä tiettyihin maaperän kerrostumiin tai muodostumiin. Vanhat tiet seuraavat harjuja tai reunamuodostumia. Urheilukentät, raviradat, sairaala- tai laitosalueet sekä tiheä teiden ja polkujen verkko ovat useimmiten sora- ja hiekkakankailla (deltat, sandurit). Maa-aineksen ottoalue ilmaisee usein muodostuman, josta kuoppa on vain osa. Toisinaan kartassa kuvatut pienet sora- ja hiekkakuopat ovat osoituksena moreenimäkien rinteiden ohuista rantakerrostumista, kun taas teiden ja rautateiden maaleikkaukset ovat osoituksena paksummista maakerroksista sekä kallioleikkaukset kallioista.

Pellot ovat yleensä savikoita ja hiesu- tai hietamaita. Yksittäiset maatalot talousrakennuksineen ovat hienorakeisten maalajien ympäröimillä kallioilla, moreeni-, sora- tai hiekkakumpareilla tahi rinteillä. Viljelemätön kohta pellossa on osoitus kalliosta tai moreenista. Peltojen reunat yhtyvät usein maalajirajoihin tai niiden vaihettumisvyöhykkeisiin, joita maaperäkartassa kuvaa pinta- ja pohjamaan raidoitus. Itä-Suomessa vedenkoskemattomien alueiden mäkien ja vaarojen lakiosiin raivatut pellot antavat viitteitä hienoaineksisesta moreenista. Suohon liittyvät suoraviivaiset ja -kulmaiset peltokuviot ovat usein kokonaan suoviljelyksiä. Suolla olevat ladot ilmaisevat usein turvepehkuksi soveltuvan, heikosti maatuneen rahkaturpeen esiintymän.