Maaperätietouden tulkinta

Koska pohjamaan maalajikuvaus perustuu metrin syvyydeltä tehtyihin havaintoihin, jää tieto syvemmällä olevista kerrostumista tulkinnan varaan, ellei alueelta ole suoritettu kairauksia tai seismisiä luotauksia. Muodostumien kuvauksessa noudatetaan niiden synnyn mukaista luokittelua. Niinpä myös maanpintaan nähden negatiiviset muodostumat, kuten Pohjanmaan tasaisten savikoiden peitossa olevat jäätikköjokimuodostumat, kuvataan muodostumina (esim. 1,5 Sa/HkM). Morfologinen muoto on ainoastaan tulkitsijan apukeino muodostumien alajaottelussa.

Maaston topografia on kallioperän ja maaperän muotojen yhdistelmä. Näistä kallioperä vaikuttaa enemmän korkokuvaan. Laajoilla alueilla ohuet maaperäkerrostumat vain myötäilevät kallioperää, joka peittyy paksujen maakerrosten alle vain savi- ja hiesutasangoilla tai jäätikköjoki- ja moreenimuodostumien yhteydessä. Kallion läheisyyttä osoittavat karttakuvassa mm. avokallioiden runsas esiintyminen, jyrkänteet, jyrkkäpiirteiset laaksot, korkeuskäyrissä havaittava pientopografian aiheuttama "suorakulmainen" rakenne, puron- ja joenuomien kosket ja nivat sekä muinaisrantoina merkityt kalottimäkien huuhtoutumisvyöhykkeet, ylin ranta. Lisäksi kalliokohouman vastasivun puoleinen maapeite on erittäin ohut, ellei kallio ole kokonaan paljastunut. Kohouman suojasivun puoleinen maapeite on yleensä paksu. Irtomaan peitossa olevalle alueelle merkitty uurrenuoli ilmaisee sen poikkiviivan kohdalla olevan pienen kalliopaljastuman. Kallioköyhillä alueilla tavattavia pieniä kalliohavaintoja varten on oma merkkinsä;(x).

Karttaan merkityillä jäätikön liikesuunnan tiedoilla on keskeinen merkitys morfologialtaan erilaisten muodostumien tunnistamisessa. Koska maaperämuodostumien synty liittyy joko jäätikön etenemiseen tai sen sulamisvaiheen aikaisiin liikkeisiin tai pysähtymisiin, niin muodostumat ovat yleensä järjestyneet joko jäätikön reunan tai säteen suuntaisesti.

Yleispiirteissään jäätikön liikesuunta ilmenee kallioperän suurmuodoissa vesistöjen suuntauksena. Mannerjää kulutti eniten liikkeensä suuntaisia kallioperän heikkousvyöhykkeitä, joissa sijaitsevat nykyiset järvemme. Yksityiskohtaista alueellista tietoa jäätikön liikkeistä antavat kartan geologiset lisätiedot, kuten silokallioiden uurteita, moreenin pinnan vakoutumista ja moreeniaineksen kivien suuntausta osoittavat karttamerkit. Tieto jäätikön liikesuunnasta auttaa kartankäyttäjää seuraamaan katkeilevia muodostumajaksoja tai jäljittämään maaperästä löydettyjen malmilohkareiden emäkallion.

Kallioperän ja maaperän muotojen suuntauksien yhtyminen vaikeuttaa maaperän muodostumien tunnistamista. Tulkintaa helpottavat kartan pohjakuvioina esitetyt aineksenottopaikat tai geologisina lisätietoina merkityt maakerrosten paksuutta osoittavat kairaukset ja seismiset luotaukset. Kaikkia maaperämuodostumia ei ole merkitty karttaan muodostuman kuvauksella joko niiden pienen koon tai runsauden takia, tahi sitten ne eivät ole maastossa tarpeeksi selvästi havaittavissa. Kartan korkeuskäyräkuvauksen perusteella ne saattavat kuitenkin olla tulkittavissa erillisiksi muodostumiksi (pienet päätemoreeniselänteet, dyynit ja rantavallit).

Maalajikuvauksen kannalta huomattavin ero RT- ja GEO-luokituksen kesken on hienorakeisissa kerrostumissa (vrt. taulukko >). Yhdistämällä maaperäkartassa kuvatut hieno hieta- ja hiesualueet saadaan rajatuiksi silttialueet geoteknistä käyttöä varten. Liejuinen siltti koostuu liejuisesta hienosta hiedasta ja liejuhiesusta.

Maanäytepisteiden savipitoisuustiedoista on hyötyä maatalouden ohella mm. tiilisavien inventoinnissa.

Suokairauspisteiden turpeen paksuutta ja maatuneisuutta ilmaisevat luvut antavat viitteitä turpeen käyttömahdollisuuksista. Jos turvekerrostuman huonosti maatunut pintakerros on ohut tai puuttuu kokonaan ja kokonaispaksuus on yli 2 m, niin suo saattaa soveltua polttoturvetuotantoon. Kasvuturvetta voidaan puolestaan ottaa soista, joissa on paksu heikosti maatunut kerros. Turvetuotannon käyttöön jo otetut alueet on kartoissa rajattu ja merkitty tekstillä: Turvetuotantoalue.

Lähteitä eli pohjaveden purkautumispaikkoja kuvataan maaperäkartassa sekä pohjakartan merkein että pohjavesitietoina. Lähteen merkitseminen hydrogeologisena tietona edellyttää, että lähteestä tai lähdevyöhykkeestä virtaa selvästi vettä ja että sen virtaama on vähintään 0,2 l/s. Lisäksi lähteen lämpötilan tulee olla matala sekä veden kirkasta ja juomakelpoista. Jäätikköjokimuodostumiin liittyvät lähteet täyttävät parhaiten nämä vaatimukset. On kuitenkin muistettava, että maaperäkartassa esitetyt lähteiden virtaamat osoittavat mittaushetken tilanteen, ja niitä voidaan käyttää antoisuutta arvioitaessa ainoastaan suuntaa antavina. Pohjavedenpinnan tason arvioinnissa antavat viitteitä - kaivoista ja havaintoputkista mitattujen pohjavedenpinnan korkeuksien lisäksi - harjulampien ja sorakuoppien pohjavesilammikoiden vedenpintojen korkeudet.

Kartantulkinta on paljon taitoa ja kokemusta vaativaa työtä. Hyväksi tulkitsijaksi voi kehittyä henkilö, jolla on riittävät teoreettiset tiedot ja joka hankkii pitkäaikaisen maastokokemuksen mahdollisimman monilla geologisesti erilaisilla alueilla.