Kerralliset hienorakeiset kerrostumat eli glasiaalisavet

Jäätiköltä tulleet sulamisvesivirrat, jotka kerrostivat karkearakeista ainesta jäätikön tunneleihin tai sen eteen jäätikköjokimuodostumiksi, kuljettivat jäätikön ulkopuolelle hienorakeisemman aineksen. Sitä kerrostui alueille, joissa vettä oli vähintään 10—20 m:n syvyydeltä. Tämä hienorakeinen liete, joka sisälsi savea sekä hiesua ja hienoa hietaa (silttiä), laskeutui veden virtauksen lakattua pohjaan ja muodosti perääntyvän jäätikön reunan edustalle paksuja kerrostumia kerrallista glasiaalisavea, jota kutsutaan myös lustosaveksi (kuva >). Lustorakenne kuvastaa vuodenaikojen vaihtelua. Keväällä ja kesällä nopean sulamisen aikaan pohjaan painuneet, runsaasti karkeampaa ainesta (silttiä) sisältävät kerrokset vuorottelevat syksyllä laskeutuneiden, jäätikön reunalta kauimmaksi kulkeutuneen hienoimman aineksen, savikerrosten kanssa. Luston jyrkkä yläraja seuraavaan lustoon nähden osoittaa kerrostumisen lakanneen lähes kokonaan talvella.

Mannerjäätikön reunan perääntymistä Kaakkois-Suomesta Perämeren rannikolle on tutkittu reunamuodostumien ja Itämeren rannansiirtymisen ohella myös lustosaviin perustuvan savikronologian mukaan. Jäätikön reuna oli Suomen etelärannikolla noin 13 000 vuotta sitten ja Perämeren rannalla noin 10 200 vuotta sitten, joten jäätikön sulamiseen Etelä- ja Keski-Suomesta kului noin 2 800 vuotta.

Muinaiseen Itämereen kerrostuneet savet ovat yleensä hienorakeisempia kuin paikallisiin lyhytaikaisiin jääjärviin syntyneet hienorakeiset kerrostumat, jotka ovat pääasiassa hiesua (hienosilttiä).