Eloperäisiä maalajeja alkoi muodostua noin pari sataa vuotta mannerjäätikön sulamisen jälkeen. Suomen eteläosien järvien ja soiden kerrostumat edustavat usein lähes 10 000 vuotta käsittäviä kerrossarjoja, joiden avulla voidaan tutkia kasvillisuuden ja ilmaston kehitystä.

Eloperäiset kerrostumat jaetaan kahteen pääryhmään: liejut ja turpeet. Liejut, joissa on alloktonista eli muualta tullutta ainesta, ovat useimmiten kerrostuneet avoveteen. Turpeet koostuvat autoktonisesta aineksesta eli paikalla kasvaneen kasvillisuuden jäänteistä. Maaperäkartassa turpeet jaetaan sara- ja rahkaturpeisiin (Taulukko >).

Soistuvan maan osuus lisääntyi sitä mukaa kuin maa nousi merestä. Kivennäismaan soistuminen on Suomessa huomattavasti yleisempää kuin järvien umpeenkasvusta johtuva soistuminen. Ilmastollisten tekijöiden, riittävän sademäärän, alhaisen lämpötilan ja vähäisen haihdunnan lisäksi soiden esiintymiseen vaikuttavat maaston pinnanmuodot ja soistumiselle altis maaperä.

Suot ja soistumat peittävät yli 30 % Suomen maapinta-alasta, mutta yli metrin paksuisten turvekerrostumien osuus maapinta-alasta on vain puolet eli runsaat 15 %. Soiden jakautuminen maamme eri osien kesken on hyvin epätasaista (Valovirta 1976).

Suot voidaan jakaa kahteen päätyyppiin niiden hydrologiasta johtuvan ravinnetalouden mukaan: ombrotrofiset suot saavat vähäiset ravinteensa pääasiassa sadeveden mukana, kun taas minerotrofiset suot saavat ne kivennäismailta valuvista vesistä. Minerotrofinen suo voi olla oligo-, meso- tai eutrofinen (ravinteisuudeltaan niukka, keskinkertainen tai runsas) riippuen suoaltaan ja sitä ympäröivän maaperän ravinteisuudesta.

Etelä-Suomessa on enimmäkseen ombrotrofisia keidassoita eli kohosoita (piirros >) ja Keski- ja Pohjois-Suomessa minerotrofisia aapasolta ( piirros >). Keidassoiden keskusta on yleensä rahkaturvetta ja laide saraturvetta. Aapasuot ovat pääosin saraturvetta.