Jäätikön kulutus ei muuttanut suuresti maamme kallioperän topografiaa. Mannerjään on arvioitu kuluttaneen kalliota keskimäärin 7 m. Kohoumat hioutuivat ja painanteet syvenivät niin, että paikalliset kallioperän korkeuserot voimistuivat jonkin verran. Jäätikön hioessa kalliokohoumia syntyivät erityisesti rannikkoseutujen peruskallioalueille tyypilliset virtaviivaiset muodot, silokalliot (kuva >), joilla on sileä jään tulosuunnan puoleinen sivu eli vastasivu ja rosoinen, jäätikön louhima suojasivu, josta on irronnut kiviä ja lohkareita.

Silokallion muoto antaa jo käsityksen jäätikön yleisestä kulkusuunnasta, mutta tarkempia tietoja jään liikkeen suunnasta saadaan niistä kulutusmerkeistä, jotka syntyivät mannerjäätikön pohjalla olleiden kivien ja lohkareiden naarmuttaessa kallion pintaa. Yleisimmät kulutuksen jäljet ovat uurteet ja kourut, mutta niiden lisäksi on sirppimurroksia, pirstekaarteita, sirppikouruja ja simpukkamurroksia (piirros >). Jäätikön eri virtausvaiheiden aikana syntyi erisuuntaisia kulutuspintoja. Nuorempien virtausvaiheiden aikana jää kulutti vanhempia pintoja niin, että niistä on vain osia jäljellä kulutukselta suojaisissa paikoissa. Erisuuntaisia ja eri-ikäisiä virtaussuuntia kuvastavia uurteita samalla kallion pinnalla kutsutaan ristiuurteiksi.