Lajittuneet kivennäismaalajit

Louhikot ja kivikot
Louhikoiden ja kivikoiden vallitsevana aineksena ovat lohkareet tai kivet (Ki), joiden läpimitta on yli 60 mm (RT-luokitus: lohkareet ja isot kivet, GEO-luokitus: lohkareet ja kivet). Lohkareet ovat tavallisesti särmikkäitä, kun taas kivet ovat kulmistaan pyöristyneitä. Maa- ja metsätalouden kannalta louhikot ovat joutomaita, kivikot puolestaan joko joutomaita tai huonokasvuisia metsämaita.

Jos esiintymät ovat kyllin laajoja ja kuljetuksen kannalta edullisia, ne soveltuvat murskeen raaka-aineeksi.

Louhikoita ja kivikoita on erityisesti vedenjakajaseuduilla, vaarojen laella rakkana, harjujen ja reunamuodostumien liepeillä vanhoissa rantavyöhykkeissä sekä vesiväylien uomissa.

Soramaat
Soramaiden vallitsevana aineksena ovat soralajitteet (Ø 60-2 mm, RT-luokitus: pienet kivet, sora, GEO-luokitus: sora). Soramaat sisältävät tavallisesti myös kivi- ja hiekkalajitteita, toisinaan myös hienompaa ainesta.

Sora (Sr) on hienoista lajitteista puhtaaksi peseytynyttä ainesta. Kivistä ja runsaskivistä (10-50 painoprosenttia kiviä) soraa sanotaan someroksi. Someroon selvästi kerroksellista ja hyvin vettä läpäisevää. Someroa on harjujen ja muiden jäätikköjokimuodostumien ydinosassa. Sen kivet ja sorarakeet ovat pyöristyneitä ja puhdaspintaisia. Sora on kuivaa ja siten useimmiten huonokasvuista metsämaata. Lisäksi sen soveltuvuutta puuston kasvualustaksi heikentää soramuodostumien jyrkkärinteisyys.

Rakennusteknisesti sora on arvokasta betonin runkoainesta sekä teiden päällystysmateriaalia sekä penkereiden ja maapatojen suodatinainesta.

Routimattomana sora-alueet ovat hyviä rakennuspohjia. Muodostumien jyrkät rinteet ja niiden liepeille kiilautuvat savi- ja silttilinssit saattavat kuitenkin heikentää rakennettavuutta.

Hiekkamaat
Hiekkamaiden vallitsevana aineksena ovat hiekkalajitteet (Ø 2,0-0,2 mm, RT-luokitus: hiekka, GEO-luokitus: karkea- ja keskihiekka). Hiekan (Hk) rakeet ovat selvästi paljain silmin nähtäviä ja sormin eroteltavia, puhtaita, sisältämiensä mineraalien värisiä ja maasälvän takia tavallisesti punertavia. Hiekkamaiden aines on yleensä löyhää. Se läpäisee hyvin vettä, joten veden nousu ja pidättyminen niissä on vähäistä. Sen ilmavuus on suuri, mutta ravinnemäärä yleensä pieni.

Karkea hiekka on suurimmalta osaltaan karkean hiekkalajitteen (Ø 2,0-0,6 mm) muodostamaa. Se on viljelysmaaksi kelpaamatonta ja kuuluu metsämaanakin huonoimpiin tuottoluokkiin. Hieno hiekka (GEO-luokitus: keskihiekka) on usein lähes kokonaan muodostunut hienommasta hiekkalajitteesta (Ø 0,6-0,2 mm). Se soveltuu jotenkuten maanviljelykseen, jos hiekkakerros tiiviin pohjamaan päällä on alle 0,5 m ja maa on multavaa. Muussa tapauksessa se on poutivaa.

GEO-luokituksen mukaan hiekkoihin kuuluisi myös hienohiekkalajite (OJ 0,2-0,06 mm), jota RT-luokituksen mukaan nimitetään karkeaksi hiedaksi. Sitä käsitellään hietamaiden yhteydessä.

Hietamaat
Hietamaiden vallitsevana aineksena ovat hietalajitteet (Ø 0,2-0,02 mm, RT-luokitus: karkea ja hieno hieta, GEO-luokitus: hienohiekka, karkeasiltti). Hietamaat ovat parhaita viljelysmaita, hikeviä maita.

Karkean hiedan (Ht) (GEO-luokitus: hienohiekka) rakeet ovat paljain silmin nähtäviä. Siinä on usein runsaasti myös muita hiekkalajitteita ja yleensä alle 10 painoprosenttia savilajitetta. Maalaji on väriltään kellanruskeaa ja rakenteeltaan tavallisesti irtonaista ja kuohkeaa, joskus löyhästi kokkareista. Vesi nousee pohjavedenpinnasta melkoisen korkealle. Maalaji läpäisee vettä melko hyvin, mutta myös pidättää sitä. Kosteussuhteiltaan maa on hyvää viljelysmaata ja parhaita metsämaitamme, mutta ravinteiden pidättyminen on huonoa. Ojat pysyvät verraten hyvin kunnossa.

Hienon hiedan (HHt) (GEO-luokitus: karkeasiltti) hiukkasia on vaikea erottaa paljain silmin. Siinä on usein runsaasti myös karkeampaa hietaa ja karkeampaa hiesulajitetta sekä yleensä myös savilajitetta, useimmiten kuitenkin alle 20 painoprosenttia. Maalaji on väriltään kellanharmaata, rakenteeltaan löyhästi kokkareista ja pehmeää. Veden nousu on hyvä. Hieno hieta läpäisee vettä huonosti ja pidättää sitä melko runsaasti. Maa on tavallisesti sopivan kosteata, riittävän ilmavaa ja ravinteita pidättyy yleensä hyvin. Hienolla hietamaalla on jonkinverran "juoksuominaisuuksia"; ojien luiskat eivät kestä kovin hyvin.

Hiesumaat
Hiesu (Hs) (GEO-luokitus: keski- ja hienosiltti) (kansanomaisia nimityksiä: juoksu-, hylly-, liehusavi sekä aulu) sisältää vallitsevana aineksena hiesulajitetta (Ø 0,02-0,002 mm). Savilajitteen määrä on tavallisesti 20 - 30 painoprosenttia niin kuin myös hienon hiedan osuus.

Hiesun rakeita ei voida erottaa paljain silmin. Maalaji on väriltään valkeanharmaata ja hieman perunajauhon kaltaista. Kuivana tiiviin ja kovan kappaleen saa sormin hienonnetuksi "liukkaaksi" jauhoksi, joka on erittäin pölisevää ja takertuvaa. Tuore hiesukappale voi aluksi olla kova ja hauras, mutta se muuttuu taputtelemalla ja venyttämällä helposti hytkyväksi, kittimäiseksi. Hiesu ei ole muovailtavaa eikä sitkeätä. Kuivuessaan hiesumaa halkeilee jonkin verran (kuva 30, s. 27). Hiesussa veden nousu on huomattavasti hitaampi kuin hienossa hiedassa ja pieni vesimäärä tekee sen juoksevaksi massaksi. Kuohkeaksi muokattu hiesumaa kostuu sateella helposti liikaa, jolloin se "lasehtii" tiiveimpään mahdolliseen hiukkasasentoon ja ylimääräinen vesi erottuu maan pinnalle kuin hera juustosta.

Hiesumaa soveltuu huonosti maanviljelykseen. Se kovettuu ja kuivuu liian tiiviiksi ja on vaikeaa muokata. Ojat juoksevat helposti umpeen. Ravinteita hiesumaat sisältävät luonnostaan enemmän kuin hietamaat ja pidättävät niitä myös hietamaita paremmin.

Savimaat
Savimaa (Sa) sisältää savilajitetta (Ø < 0,002 mm) vähintään 30 painoprosenttia. Karkeampi savilajite (Ø 0,002-0,0002 mm) on vaaleanharmaata, "juoksevaa" ja kuivana kovaa, mutta hieman jauhoavaa. Hienompi savilajite (m < 0,0002 mm) sitä vastoin on väriltään tumman ruskeanharmaata, sitkeää, kuivana erittäin kovaa ja jauhoamatonta.

Savimaan yleistuntomerkkejä ovat kosteana muovailtavuus ja sitkeys sekä kuivana kovuus ja huomattava halkeilu. Kuivaa savipalasta ei sormin saa kokonaan jauhoksi, vaan se jää muruiksi ja siruiksi. Vesi nousee savimaissa hitaasti ja vettä pidättyy runsaasti. Huomattavan halkeilun ja kestävien murujen muodostumisen vuoksi savimaa läpäisee vettä helpommin kuin hiesumaa.

Maatalouden käytännön tarpeita varten savet jaetaan kolmeen ryhmään, hieta-, hiesu- ja aitosavet. Hietasaven savilajitteen määrä on yleensä 30-40 painoprosenttia ja hietalajitetta on keskimäärin yli 20 painoprosenttia. Hietasavi on selvästi hietaista, helposti epäsäännöllisiksi palasiksi murenevaa, kevyttä muokata sekä kosteus- ja ilmavuussuhteiltaan hyvin edullista viljelysmaata. Veden nousu on suhteellisen nopea ja ravinteiden pidättyminen hyvä. Hietasavi on maanviljelyksen kannalta paras savimaalajimme.

Hiesusaven savilajitteen määrä on 40-60, hiesulajitetta on yli 30 ja hietalajitetta alle 20 painoprosenttia. Hiesusavi on väriltään tavallisesti hyvin vaaleanharmaata, mutta Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla punertavaa. Sillä on hiesun huonoja juoksuominaisuuksia, mutta se on hyvin muovailtavaa. Kuivuessaan se halkeilee ja kovettuu erittäin kestäviksi kokkareiksi, jotka käsiteltäessä jauhoavat. Syvemmällä hiesusavi on tavallisesti kerrallista. Muokkaus on vaikeaa ja sopiva muokkausaika lyhyt. Kasvien juurten hapensaanti on tavallisesti huonoa, koska maa sateella helposti kuorettuu ja kovettuu. Hiesusavi onkin maanviljelyksen kannalta huonoin savimaalajimme.

Aitosaven savilajitteen määrä on vähintään 60, mutta voi olla jopa 95 painoprosenttia. Hiesulajitetta on noin 20 painoprosenttia ja hietalajitetta vain nimeksi. Aitosavi on väriltään tummanharmaata, usein ruskehtavaa (suklaanruskeaa). Aitosavet ovat useimmiten lustosavia ja niiden kerrallisuus näkyy värierona (ruskea ja vaaleanharmaa). Tuore aitosavi on hyvin muovailtavaa (muovailusavea). Kuivuessaan aitosavi kutistuu huomattavasti, ja maa halkeilee usein metrien syvyyteen. Pellon pinta ja ojien luiskat ovat pouta-aikoina täynnä suuria risteileviä rakoja. Saven kostuessa halkeamat taas turpoavat ja liettyvät umpeen. Kuivana aitosavi lohkeilee helposti särmäisiksi muruiksi. Kuiva savikappale on erittäin kova, se ei jauhoa, mutta leikattaessa tai hangattaessa sen pinta tulee kiiltäväksi. Sopivin aitosaven muokkausaika on yleensä hyvin lyhyt. Vettä ja ravinteita pidättyy aitosaveen runsaasti, eikä happamuus luonnostaan ole haitallista. Pohjamaa on yleensä lievästi hapan tai jopa neutraali (pH 7). Vesi nousee erittäin hitaasti. Jäykkä aitosavi ei "juokse", vaan ojat pysyvät auki eikä maan pinta kuoretu.

GEO-luokituksessa savet jaetaan lihaviin ja laihoihin saviin. Lihavassa savessa on savilajitetta yli 50 painoprosenttia, ja siitä saadaan kierittämällä millimetriä ohuempi rihma. Laihoista savista (savilajitetta 30-50 painoprosenttia) saa noin millimetrin paksuisen rihman, ennen kuin se katkeaa.

Eloperäistä ainetta sisältävistä hienorakeisista kivennäismaalajeista liejuinen hieno hieta (LjHHt) on useimmiten hyvää viljelysmaata. Liejuisuus tekee hiesun (LjHs, liejuhiesu) kuivana kovemmaksi, lisää sen rakoilua ja edistää mururakenteen muodostumista. Litorinakaudella syntyneet liejuiset kerrostumat ovat usein sulfidipitoisia ja liian happamia, mikä huonontaa näiden liejuisten maiden viljelyskelpoisuutta.

Liejusavi (LjSa) on usein varsin suolapitoista, erityisesti rauta-, alumiini- tai rikkipitoista. Tuore liejusavi on väriltään ruskehtavan tai vihertävän harmaata, pehmeätä, jossain määrin muovailtavaa, mutta yleensä muovailtaessa ja murrettaessa helposti repeilevää. Kuivuessaan se kutistuu huomattavasti ja halkeilee sekä murenee tasapintaisiksi, suorasärmäisiksi, koviksi kappaleiksi ja muruiksi, joiden pintaa tavallisesti peittää pohjavedestä erottunut ruskea ruoste. Kappaleet eivät jauhoa. Päinvastoin kuin aitosaven liejusaven rakoilu on yleensä pysyvää ja murut vedessä kestäviä. Liejusavialueilla on pohjavesi tavallisesti kirkastaja usein hapanta. Liejusavimaan muokkausaika on pitkä ja muokkaus helppoa. Liian kosteana muokattaessa liejusavi on kuitenkin hyvin takertuvaa.

Hienorakeisten maalajien tärkein käyttö on tiiliteollisuuden raaka-aineena. Raaka-aineeksi soveltuvien savien on oltava riittävän muovautuvia eikä niiden kuivumis- tai polttokutistuma saa olla suuri. Silttiä käytetään tiiliteollisuudessa laihduttamaan liian lihavia savia. Rakennusmateriaalina hienorakeisilla maalajeilla on vähäisempi käyttö. Savea käytetään jossain määrin maapatojen tiivisteenä ja silttiä teiden penkereisiin.

Hienorakeiset maalajit ovat rakennuskelpoisuudeltaan huonoa maata pienen kantavuutensa ja routivuutensa vuoksi. Vähintään metrin paksuinen kuivakuori lisää kuitenkin siltti- ja savialueiden kantavuutta niin, että ne ovat kohtuullisia pientalojen rakennuspohjia.

Hienorakeisten maalajien sekä runsaasti hienoa ainesta sisältävien moreenien maarakennusominaisuudet riippuvat myös vesipitoisuudesta. Jos näiden maalajien vesipitoisuus on suuri, niin ne muuttuvat kaivun yhteydessä vaikeasti käsiteltäväksi massaksi. Sateet ja roudan sulaessa vapautuva ylimääräinen vesi pahentavat edelleen tilannetta.