Ø > 1 000 mm, lohkareet

Karkearakeiset kerrostumat (ilman muodostumarajausta) ovat synnyltään ranta-, tuuli- tai jokikerrostumia. Ne voidaan erottaa toisistaan sijaintinsa perusteella tai syntytapaa osoittavalla merkillä.

Rantakerrostumat (esim. Sr), jotka sijaitsevat rinteillä tai rinteiden alaosissa, ovat syntyneet muinaisten meri- ja järvivaiheiden aikana, jolloin aallokko kulutti, kuljetti ja kerrosti aikaisemmin syntyneiden muodostumien ainesta. Jäätikköjokimuodostumien liepeillä rantakerrostumat voivat olla huomattavia, jopa 10-20 m paksuja ja satoja hehtaareja laajoja. Niiden aines on tällöin hyvin lajittunutta ja useimmiten hienompaa kuin alkuperämuodostumassa. Moreenimaiden rantakerrostumat ovat pieniä ja ainekseltaan vaihtelevia, joskin keskimäärin karkeampia kuin edelliset. Usein moreenialueilla on ohut (noin 0,5 m), vaihtelevan paksuinen vaikeasti rajattava rantakerrostuma, jota on vaikea erottaa lähes vastaavan raekoostumuksen omaavasta pintamoreenista. Rantakerrostumien alla on usein hienorakeisia kerrostumia tai moreenia. Laajoilla rantakerrostumilla on usein myös muinaisrantaa tai rantavallia osoittava merkki tai merkkejä.

Rantavoimien muodostamat yli metrin paksuiset louhikot ja kivikot rajataan ja kuvataan tunnuksilla Lo ja Ki. Alle metrin paksuiset pintalouhikot ja- kivikot kuvataan laatikkokuvauksella ja tunnuksella ja .

Lentohiekkakerrostumat (esim. Ht) sijaitsevat vesistöjen rannoilla, jokikerrostumilla, harjujen ja deltojen päällä ja liepeillä. Ne ovat pääasiassa lentohiekkakinoksia eli dyynejä, jotka ovat syntyneet kohta mannerjäätikön häviämisen jälkeen ja ovat nykyään kasvillisuuden paikoilleen sitomia, fossiilisia. Dyynikaarien muodoista voidaan päätellä lentohiekan kerrostumisen aikana vallinneiden tuulien suunta. Rantavyöhykkeen dyynit ovat syntyneet aallokon irrottamasta ja tuulen kuivaamasta ja kerrostamasta hiekasta ja hiedasta. Tällöin dyynien suunnat myötäilevät rantaviivan suuntaa. Ainekseltaan lentohiekkakerrostumat ovat karkeaa hietaa, joskus myös hienoa hiekkaa. Dyynien välissä ja niiden läheisyydessä on usein samaa ainesta ilman dyynimuotoja ns. peittohiekkana. Hienorakeista (karkea hiesu - hieno hieta) tuulen kerrostamaa ainesta kutsutaan lössiksi tai pölymaaksi. Sitä esiintyy runsaimmin Kaakkois-Suomessa, Toisen Salpausselän eteläpuolella, muiden kerrostumien pinnalla ohuena kerroksena.

Jokikerrostumat (esim. Hk) sijaitsevat maaston alimmissa osissa, nykyisten jokien varsilla tai niiden läheisyydessä. Jokivartta reunustaa hiekkainen tai hietainen tulvavalli. Vallin ulkopuolella on tulvakerrostumia, joille ominaista ovat eloperäisten maalajien välikerrokset. Mineraaliaines on raekoostumukseltaan useimmiten hienoa hietaa tai hiesua. Paikoin, etenkin Pohjois-Suomessa jokivarsissa on selvästi tunnistettavia suistoja muinaisuomineen. Niissä hiekkaisen tai hietaisen jokikerrostuman paksuus saattaa olla jopa 20 m. Tällöinkin jokikerrostuman alla on yleensä hienorakeisia kerrostumia.

Jäätikköjokimuodostumat (muodostumarajaus) on kuvattu sekä maalajin että syntytavan mukaan. Jäätikköjokimuodostuman kuvioerottelu on tehty päälajitteen mukaan: lohkareet (Lo), kivet (Ki), sora (Sr), hiekka (Hk) ja karkea hieta (Ht).

Harjut (jäätikön virtauksen suuntaiset muodostumat, esim. SrM) ovat jäätikön alaisissa sulamisvesitunneleissa syntyneitä pitkänomaisia selänteitä, joissa soraa ja hiekkaa on paksulti ja vaihtelevina kerroksina ja rakenteina. Sora ja hiekka rajoittuvat harjun pohjalla yleensä suoraan kallioperään. Harjuselänteen ulkopuolella kerrostuma saattaa jatkua poispäin ohenevana kerroksena hienolajitteisten kerrostumien ja rantakerrostumien alla. Lievealueilla raekoostumus on keskimäärin hienompaa kuin itse ydinharjussa ja siellä saattaa esiintyä välikerroksina myös savea ja hiesua.

Reunamuodostumat (esim. RHkM) ovat suuria jäätikön eteen kerrostuneita reunadeltoja (Salpausselät, Sisä-Suomen reunamuodostuma), joiden rakenne on sellainen, että jäätikön puoleisessa osassa ovat karkeimmat lajitteet ja usein myös välikerroksina moreenia. Muodostuman päällä saattaa olla pieni reunamoreenivalli, josta jäätikköön päin muodostuman pinnalla on yleensä myös moreenipeite. Suuret reunamuodostumat ovat yleensä hiekkavaltaisia, ja karkearakeisia maalajeja on useimmiten vain pintakerroksena tai paikoissa, missä harju liittyy reunamuodostumaan.

Ekstramarginaaliset muodostumat (esim. EHtM) ovat jäätikön reunassa ja sen ulkopuolella virranneiden sulamisvesien kerrostamia marginaalisia ja ekstramarginaalisia muodostumia sekä jääjärvien purkautuessa syntyneiden uomien suulle kerrostuneita deltoja ja sandureita. Aines on kohtalaisen tasalaatuista ja kohtalaisen hyvin lajittunutta ja yleensä harjujen ainesta hienompaa. Poikkeuksen muodostavat jotkin jääjärvideltat, joiden aines voi olla karkeaa ja huonosti lajittunutta.

Piilomuodostumissa, jotka ovat moreenin tai saven peittämiä jäätikköjokimuodostumia, yhtenäinen pintamaa on esitetty metriä paksumpanakin kerroksena (esim. 2,0 Mr/HkM).