GTK:n logo ylänauhassa
GTK/ Tietoaineistot/Suomen kaivosteollisuus
 
Rautateollisuuden synty Suomessa

Metallien valmistuksen yhteydessä käsitellään raudanvalmistuksen kehitystä Suomessa. Esityksen pääpaino on esiteollisen raudan tulo Suomeen ja kotiraudan valmistus. Suorina kirjallisina lähteitä on lähinnä käytetty Hultinin (1897) ja Nordströmin (1962) tutkimuksia. Yksityiskohtaisia kuvauksia on esitetty varsinkin Laineen (1907, 1948, 1950, 1952) julkaisuissa.


Erik Fleming sekä Nybyn ruukki ja Ojamon kaivos

Ajankohta milloin ja missä vuorimalmia alettiin Suomessa ensimmäiseksi sulattaa ei tiedetä. Luultavammin se tapahtui kuitenkin läntisellä Uudellamaalla. Ensimmäiset yritykset on voitu tehdä Siuntiossa. Tiedot Tupalan talon alkuperästä viittaavat siihen, että rautaa olisi siellä sulatettu jo 1400-luvulla. Töiden alullepanija olisi siten voinut olla Svidjan kartanon ensimmäinen tunnettu omistaja Björn Ragvaldsson, joka mainitaan vaikuttaneen vuosina 1452 - 1482 (Nordström 1962).

Näyttää siltä, että vuoriteollisuuteen alettiin kiinnittää huomiota unioniajan lopulla. Esimerkiksi Sören Norrby palkkasi hopeavuorimiehiä Raaseporin linnaan. Tämä taito oli jo tiedossa kun Erik Fleming, joka oli Björn Ragvalssonin tyttären poika, muutamia kymmeniä vuosia myöhemmin aloitti suuremmassa mitassa työt juuri Svidjan kartanolla.

Erik Fleming (1487 - 1548) oli perinyt vanhemmiltaan Qvidjan kartanon Paraisilla sekä Svidjan Siuntiossa. Viimeksi mainittu kartano kasvoi pian nopeasti kun siihen liitettiin useita tiloja Siuntiosta ja Lohjalta. Henkilönä Fleming oli monipuolinen, sotilas, diplomaatti, hallintomies ja yrittäjä. Ajoittain hän toimi Kustaa Vaasan korkea-arvoisena luottomiehenä ja jopa lyötiin ritariksi kuninkaan kruunajaisissa. Flemingin mielenkiinto vuorityöhön oli varmaankin peräisin itse kuninkaalta, jonka suurena henkilökohtaisena se myös oli.

Ensimmäiset viittaukset Erik Flemingin kiinnostuksesta vuorityöhön ovat 1530-luvulta, jolloin hän kuninkaan luottomiehenä oli valtansa huipulla. Tuolloin hän osti Kvarnbyn kartanon, johon Fleming sai ikuisen rälssioikeuden. Muutamaa vuotta myöhemmin hän hankki itselleen neljältätoista talonpojalta oikeudet koskeen. Paikalta löydettiin 1700-luvulla kankivasaran jäännöksiä, ja Nybyn läheltä vieläpä merkkejä louhoksista. Todennäköisesti sekä hytti että vasarapaja olivat Kvarnbyssä. Tosin sanoen, täällä sijaitsi Svidjan eli Nybyn ruukki, mikä eräässä 1660-luvun tilikirjassa sanotaan olleen voimissaan, mutta sittemmin purettuna. Juuri maakaupan yhteydessä, joka koski Kvarnbytä, Fleming suoritti maksun levyllä rautaa. Tämä todistanee sitä, että ruukki oli jo tuolloin toiminnassa. Käytännössä mitään muuta tietoa tästä Suomen ensimmäisestä rautaruukista ei ole. Siuntion rautamalmivarat tuskin olivat tuohon aikaan niin merkittäviä, että ruukkia olisi voitu perustaa niiden varaan. Pian ilmenikin, että Fleming oli louhinut malmia naapuripitäjässä Lohjalla, jolloin Ojamon kaivos astuu kuvaan.

Silloin kun Raaseporin lääni otettiin pois Flemingiltä, pyysi hän lupaa edelleenkin hyödyntää Ojamon malmia. Lupa myönnettiinkin kuninkaan antamalla privilegiokirjeellä 5.9.1542, ehdolla että hän toimittaa kruunulle kaivoksesta nostetusta malmista joka kahdennentoista kippunnan luppirautaa, osmundrautaa tai takkirautaa.

Luppirauta ja osmundrauta ovat termejä, jotka kuuluvat perinteiseen harkkotaontaan. Sen jälkeen kun malmi on sulatettu hytissä, rautamöhkäleet puhdistettiin eli hitsattiin ahjossa ja nostettiin lopulta "osmundoille". Luppirauta merkitsee lähinnä lajittelua. Takkirauta kuuluu vuorostaan masuunikäsittelyyn. Uunin koon suurentamiseksi ja lieskan voimistamiseksi lämpötilaa kohotettiin niin, että rauta tuli sulaan tilaan. Samalla rauta absorboi itseensä niin paljon hiiltä, että se ei enää ollut taontakelpoista. Tämän takia takkirautaa tuli tulistaa ahjossa niin kauan, että siitä saatiin vesivasaran alla tankoja. Vasarataonnan käyttö oli juuri vuoden 1540 tienoilla laajasti leviämässä Ruotsissa. Kustaa Vaasa oli huomannut, että hänen tuottamansa osmundrauta muutettiin hansakaupunkien pajoissa kankiraudaksi, mikä sitten myytiin edelleen korkeampaan hintaan. Kehittäessään kankiraudanvalmistusta hän näki asiassa selvän markkinaraon. Se seikka, että takkirauta mainitaan vasta viimeisenä privilegiokirjeessä Erik Flemingille, merkitsee että uusi raudanvalmistustapa ei tässä yhteydessä ollut merkittävää. Kuitenkin kehitys meni niin voimakkaasti eteenpäin kuin kuningas oli tarkoittanutkin. Jo hänen elinaikana kankiraudan merkitys kasvoi, jota vastoin osmundraudan heikkeni. Vientitavarana se menetti tyystin merkityksensä vasta seuraavalla vuosisadalla.

Kuten aikaisemmin on todettu, Erik Flemingin vuorityöstä tiedetään varsin vähän. Kuitenkaan se tuskin on ollut kovin pienimuotoistakaan. Raaseporin linnan tilikirjassa vuodelta 1545 on maininta siitä, että linna oli hankkinut 18 tynnyriä (260 hl) rautaa Erik Flemingin vasarapajalta. Flemingin tarkoitus rakentaa tankorautavasara Kvarnbyn kosken ääreen oli varmankin aivan uuttaa tuon ajan Pohjolassa, jonne oli myös palkattu saksalaisia ammattimiehiä. Tämän vuoksi häntä voidaankin pitää Suomen vuoriteollisuuden eräänä edelläkävijänä, varsinkin kun kokemuksia teollisesta raudanvalmistuksesta tällä tavalla ei juuri ollut. Tietenkin on todettava, että järvi- ja suomalmin hyödyntämisellä oli jo ollut pitkät perinteet, ja varsinkin Itä-Suomessa sillä oli selvää taloudellista arvoa. Tästä esimerkkinä on harkkorauta, joka oli eräs kruunun veroparseli Savonlinnan läänissä aina 1600-luvun alkuun saakka, ja että Viipurin läänistä vietiin rautaa ja myös manufaktuurituotteita ulkomaille.

Svidjan ruukki oli rakennettu tarkoituksella hyödyntää lähialueen malmeja sekä Kvarnbyn koskivoimaa. Kuitenkin osoittautui, että uhraukset eivät vastanneet odotuksia. Koska malminlouhinta keskittyi Ojamoon Lohjanharjun pohjoispuolelle, Svidjan sijainti ei ollut otollinen ja paremmaksi vaihtoehdoksi nousi esiin selvästi huomattavampi koskipaikka Mustiolla. Svidjan ruukkiyritys menetti lopullisesti merkityksensä Erik Flemingin kuollessa vuonna 1548, eikä hänen leskellään Hebla Sparrella ollut varmaankaan tarmoa jatkaa näin kunnianhimoista yritystä.


Talonpoikainen raudan valmistus

Suomalaisten talonpoikien raudanvalmistus ei suinkaan ollut vähäpätöistä tai satunnaista. Tämä käy selville esimerkiksi siitä, että hallitus 1500-luvulla katsoi sopivaksi valtakunnan muutamissa osissa ottaa myös osmund- eli harkkoraudan kruunun veroparselien joukkoon. Savonlinnan läänissä maksettiin vuodesta 1543 vuoteen 1604 3 leiviskän apuvero-harkko rautaa "eli 9 äyriä" joka neljänneskunnalta eli, kun neljä neljänneskuntaa tavallisesti muodosti yhden pitäjän, vero oli 12 leiviskää joka pitäjästä. Niin kauan kuin Savonlinnan läänissä oli 5 pitäjää, Pellosniemi, Visulahti, Juva, Rantasalmi ja Sääminki, oli rautavero 3 kippuntaa (510 kg). Sen jälkeen kun Tavisalmen pitäjä vuonna 1549 tuli lisää, nousi vero 3 kippuntaan 6 leiviskään (560 kg). Olavinlinnassa oli oma hyttinsä, jossa harkkorautaa "puhallettiin kotona" sekä pieni vesivasara taontaa varten (Hultin 1897).

Maan muista osista ei vuosina 1571 - 1572 suoritettu mitään verorautaa, mutta tämä ei suinkaan todista, etteivät talonpojat sielläkin olisi harkkorautaa valmistaneet. Talonpoikaiselinkeino on itse asiassa kaikkina aikoina ollut verosta vapaa. Asia käy selville esimerkiksi Vuorikollegion kirjeestä 22.3.1793 Kuopion läänin maaherra Ramsaylle.

Juuri se seikka, ettei harkkoraudan valmistus ollut verotettu, vaikutti siihen, että siitä ei aluksi jäänyt mitään jälkiä aikakirjoihin. Vasta kun 1700-luvun keskivaiheilla aloitettiin kartoittamaan Suomen taloudellisia tulolähteitä ja niiden kehittämistä, kääntyi selvitysmiesten ja viimein hallituksen huomio tähän unohdettuun elinkeinoon. Kuitenkin se oli jo silloin puolitehdasmaisen rautateollisuuden syntymisen ja kehittymisen myötä samassa suhteessa vähentynyt. Lisäksi se oli peräytynyt sisämaahan kauaksi rautatehtaista, jonne tehdasrautaa ei kannattanut kuljettaa hankalien kulkuyhteyksien ja korkeiden kustannusten takia.

Seuduista, joilla talonpojat vielä 1700-luvun keskipaikoilla ja osaksi vielä paljon myöhemmin valmistivat rautansa pienissä harkkohyteissä, mainitaan seuraavat pitäjät: Saarijärvi, Sysmä, Ikaalinen, Iisalmi, Rautalampi, Kuopio, Pieksämäki, Nurmes, Pielisjärvi, Kiihtelysvaara, Tohmajärvi, Kitee, Liperi, Paltamo, Sotkamo, Kuhmo, Hyrynsalmi, Rovaniemi, Rantsila ja Lohtaja.

Harkkoraudan valmistus järvi- tai suomalmista tapahtui pienissä, yksinkertaisissa hyteissä eli uuneissa. Tällaisista laitoksista käytettiin nimitystä harkkohytti, jotka vielä 1800-luvulla toimivat tehdasmaisesti. Harmaasta kivestä hiekkamäkeen rakennetut uunit olivat ulkoapäin noin neliösylen suuruisia (3 m2). Joskus niiden ympärillä oli noin 4 kyynärän (2,5 m) korkuinen salvos, jossa oli alhaalla aukko, joka puhaltaessa tukittiin hiilimurskalla. Sisältä uuni oli henkiaukon kohdalla läpimitaltaan ainoastaan 3 korttelia (45 cm), mutta laajeni ylöspäin. Pohjana oli kovaksi poljettua, hiilimurskalla peitettyä multaa. Sulatuksen kestettyä puolesta yhteen vuorokautta, uuniin pantiin vuorotellen malmia ja sysiä. Palamista tehostettiin puhaltamalla uuniin ilmaa käsivoimalla toimivan suuren nahkaisen palkeen avulla. Työn tuloksena saatiin rautainen sulain eli harkko. Sen jälkeen kun uuni oli tyhjennetty, se täytettiin uudestaan ja puhaltaminen saattoi alkaa uudestaan. Tällaisen puhalluksen tulos saattoi olla keskimäärin 10 - 20 % sulatetun malmin painosta.

Seuraavaksi harkot tulistettiin valkoisiksi ahjossa, puhdistettiin ja taottiin sitten vasaralla 4 - 6 leiviskää (35 - 50 kg) painaviksi kappaleiksi. Harkkoraudasta tuli välistä tiheätä ja notkeaa, usein teräsmäistäkin. Kuitenkin useimmiten rauta oli hataraa ja kuonaista, niin että se taottaessa osoittautui huonommaksi kuin tehdasrauta. Tämä oli myös puolestaan syynä siihen, että harkkoraudan valmistus vähitellen lakkasi sen jälkeen kun maassa ruvettiin valmistamaan tehdasrautaa suuressa mitassa.

Kun raudanvalmistusta täten harjoitettiin kotiteollisuutena, synnytti se luonnollisesti jonkinlaisen yleisen takomataidon. Kuuluisin sepistään näyttää olleen Savonlinnan lääni. Esimerkiksi 19.7.1547 päivätyllä kirjeellään Savonlinnan päällikkö Gustaf Fincke tilaa 2 tai 3 lästiä (175 hl) rautaa linnaan "koska täällä on hyviä pyssyseppiä, jotka osaavat tehdä hyvää työtä, mimmoista heille vaan annetaan". Pohjanmaaltakin on myös säilynyt kertomuksia talonpoikien taidosta valmistaa aseita ja työkaluja raudasta. Erityinen on tieto 1700-luvun alkupuolelta Lohtajalta, jossa oli ollut monta hyvää seppää.

Ruotsin hallitutus kiinnitti huomionsa 1700-luvulla Suomeen lähetettyjen tutkimusretkikuntien kertomusten johdosta maan järvimalmivaroihin sekä talonpoikien ikivanhaan raudanvalmistukseen. Hallituksen edun kannalta oli myös tärkeää, että tämä talonpoikaisteollisuus säilyisi tehdasteollisuuden rinnalla. Esimerkiksi Juvankosken ruukin perustamislupakirjalla 4.7.1746 turvattiin ruukin ympärillä asuville talonpojille nimenomaan oikeus jatkaa ikivanhoista ajoista lähtien harjoittamaansa raudanvalmistusta.

Hallituksen yhtenä toimenpiteenä lähetettiin kesällä 1792 varatirehtööri Carl Rinman Suomen vuorikomisarion P.S. Ihlströmin sekä suomalmiteollisuuteen tottuneen taaIalaisen työmiehen kanssa selvittämään kuinka laajasti Suomessa oli järvi- ja suomalmeja. Siinä tapauksessa että näiden nostaminen katsottaisiin kannattavaksi, työryhmä velvoitettiin neuvomaan talonpoikia niiden hyödyntämisessä.

Rinman antoi 15.3.1793 vuorikollegiolle kertomuksen matkastaan (Rinman 1794). Siinä hän totesi, että järvimalmeja oli eniten Pohjois-Savossa, sen jälkeen Etelä-Savossa, mutta Pohjois-Karjalassa niitä oli taas vähemmän ja harvemmassa kuin Savossa. Hämeestä hän totesi, että rikkaimmat malmikerrokset olivat käytetty loppuun jo 60 - 70 vuotta aikaisemmin eli jo pian 1700-luvun alussa. Vaikka hän kehotti talonpoikia edelleen käyttämään harkkouunejaan, joista useimmat eivät enää olleet käytännössä, ei heillä enää näkynyt olevan siihen halua. Tämä johtui siitä, että maanviljelys vaati koko heidän aikansa sekä, että he kohtuulliseen hintaan pystyivät saamaan ruukeilta rautaa taloustarpeisiinsa. Painavana syynä heidän haluttomuuteensa oli myös heidän pelkonsa siitä, että raudanvalmistusta verotettaisiin ja etteivät he saisi myydä rautaa verotta.

Parantaakseen ruukkien toimintaedellytyksiä vuorikollegio lähetti 22.3.1793 kirjeen Oulun, Kuopion, Uudenmaan, Hämeen ja Heinolan läänien maaherroille määräyksellä että he antaisivat kuuluttaa kirkoissa, että jokaisen, jolla oli järvi- ja suomalmeja ja sen lisäksi tarpeellinen metsänotto-oikeus, oli sallittu käyttää malmeja hyväkseen ja valmistaa rautaa harkkouuneissa sekä rakentaa pieniä vesivasaroita harkkojen yhteen takomista varten. Nämä vesivasarat eivät kuitenkaan saaneet olla viittä leiviskää (43 kg) raskaammat ja oli sitä paitsi huomioon otettava, ettei kukaan rajanaapuri tulisi kärsimään veden padotuksesta. Vuorikollegio julkaisi 7.12.1804 selityksen, että kaikkien, jotka aikoivat perustaa tällaisia pieniä vesivasaroita, piti pyytää lupaa siihen vuorikollegiolta, jonka kussakin tapauksessa oli tutkittava, oliko pyyntöön suostuttava vai ei.

Koska talonpojat valtakunnan muissa maakunnissa olivat ikivanhoista ajoista saakka harjoittaneet tätä elinkeinoa, ilman että heitä siitä oli verotettu, piti maaherrojen taata lääninsä asukkaille, että hekin saisivat olla vapautetut tästä verosta. Vuorikollegio toivoi myös, että nämä toimenpiteet edistäisivät säännöllistä taloudenpitoa ja vähentäisivät liiallista kaskenpolttoa. Jos joku tarvitsi neuvoja tämän elinkeinon harjoittamisessa, oli hänen siitä ilmoitettava vuorikomisario Ihlströmille Tämän velvollisuus oli antaa pyydetyt tiedot, ainoastaan ehdolla että hänen matkakustannuksensa korvattaisiin. Varatirehtööri Rinman sai tehtäväkseen laatia ohjekirjan harkkoraudan valmistuksesta. Ohje oli suomennettava ja muutamia kappaleita siitä lähetettävä maaherroille. Tästä suomennos ilmestyi Tukholmassa painosta vuonna 1797 (Rinman 1797).

Toimenpiteiden tulokset eivät kuitenkaan johtaneet merkittäviin tuloksiin. Suoraan Rinmanin toimesta ei tältä matkalta saatu aikaan muuta kuin yksi harkkouuni, nimittäin nykyisen Varpaisjärven pitäjässä Satelan kylässä. Luutnantti Ernst Fr. Engdahlin omistamalle Urimolahden tilalle Syvärinjärven rannalle rakennettiin uuni, joka oli kuitenkin vain muutamia vuosia käynnissä.

Samanlaisia harkkouunia ja vesivasaroita perustivat 1700-luvun loppupuolella kruununvouti Vallenius Tohmajärvellä, kirkkoherra Bockström Viitasaarella, muuan seppä Juuan kappelissa ja inspehtori Cornér Liperissä. Kun seudun työväellä oli suuret palkkavaatimukset, eivät uunit herrasmiesten hallussa oikein kannattaneet. Tämän johdosta Savon ja Karjalan talonpojat vakuuttuivat siitä, että uusi elinkeino ei ollut kannattavaa (Lundströmin kertomus vuodelta 1802).

Näyttäkin ilmeiseltä, että hallituksen lyhytnäköiset suunnitelmat eivät onnistuneet. Raudan valmistus oli talonpoikaiselinkeinona elänyt aikansa. Se oli aikoinaan edistänyt vuoriteollisuutta niin kauan kuin tämä vielä oli ensimmäisellä kehitysasteellaan, mutta se ei kyennyt kilpailemaan rautatehtaiden suurtuotannon kanssa.

Talonpoikain raudanvalmistus vanhimpina aikoina tuskin riitti maan koko raudantarpeen tyydyttämiseen. Tietenkin käsitteen merkitys on riippuvainen eri kulttuurien määritelmistä. Mikä myöhempinä aikoina tuntuu olleen välttämätöntä, olisi se varhaisemmalla aikakaudella ollut ylellisyyttä tai tyystin tuntematonta. Yhtä luultavaa on, että talonpojat eivät vanhimpina aikoina ainakaan maan sisäosissa käyttäneet ulkomailta tuotua rautaa. Yhtä varmaa on se, että maan kulttuurinkeskukset ja etenkin linnat eivät tulleet toimeen ilman Ruotsista tuotua rakennus- ja sotatarvikkeiksi tarkoitettua rautaa.

Kotitekoisen raudan valmistuksesta tiedetään, että 1600-luvulla oli kotitekoisen raudan valmistus Pohjois-Karjalassa hyvin yleistä, samoin oli myös seuraavan vuosisadan alussa. Ilomantsissa, joka aikaisemmin oli ollut laajalti kuuluisa raudanvalmistuksestaan, ei enää 1730-luvulla tätä elinkeinoa harjoitettu. Sinne rauta tuotiin Tohmajärveltä, jossa oli vielä muutamia harkkohyttejä. 1800-luvulle tultaessa kotiraudanvalmistus oli Pohjois-Karjalassa melkein tyrehtynyt.

Kotirautaa valmistettiin Rautavaaralla 1810 - 1820 -luvuille asti, vasta tämän jälkeen oli jouduttu ostoraudan varaan. Tästä esimerkkinä ovat noin yhdeksän hytin jäännökset Pienen Lapinjärven ympärillä, josta Juantehdas nosti järvimalmia. Myös Keyrityn ja Luostan järvien ympärillä jäännöksiä on runsaasti (Tervo 1899). Koillis-Savon talonpoikaista raudan valmistusta harkkohyteissä ja hyttien inventointia ovat raporteissaan käsitelleet myös Putkinen (1960), Peltonen (1999) ja Suhonen (2001).

Harrastajien keskuudessa on aivan viime vuosina herännyt innostus raudan valmistamisesta perinteisin menetelmin järvimalmista. Esimerkiksi vanhojen ruukkien alueilla toimii Fiskarsissa työryhmä (Anttila et al. 2001) sekä Ilomantsin Möhkössä kylätoimikunta.

Raudan historiallista valmistusta käsitteleviä lähteitä:
Anttila et al. (2001) Ferroso
Bremer (1824, 1825) Anvisning på malm och bergarter uti Stor-Furstendömet Finland
Hildebrant (1987) Svenskt järn
Hultin (1897) Historiallisia tietoja Suomen vuoritoimesta Ruotsin vallan aikana
Mustonen (1894) Raudanvalmistus kotiteollisuutena
Nikander (1926) Finlands äldre järnindustri
Nikander (1928) Myr- och sjömalmsmältning i äldre tid
Nordström (1962) Svartå Bruks historia
Peltonen (1999) Koillis-Savon harkkohytti-inventointi
Putkinen (1960) Pohjois-Karjalan rautateollisuus vv. 1885 - 1914
Suhonen (2001) Koillis-Savon vuoden 2000 arkeologiset tutkimukset
Rinman (1794) Berättelse ingifven till Högliga Kungliga Bergs-Collegium
Rinman (1797) Lyhykäinen neuvo järven ja suon-malmien sulattamisesta puhallus uuneissa
Tervo (1899) Kotiraudan valmistuksesta Rautavaaralla
Tylecote (1976) A history of metallurgy
Wathén (1853) Finska blästerverkens historik
Wathén (1856) Öfversikt af finska jernhantering grundad på bergmalmer


 

seuraavalle sivulle >>>

Sivun alkuun Sisällysluetteloon Geotieto GTK:n etusivulle

painonappi, linkki palautesivulle painonappi, linkki tekijänoikeustietoihin
ohut alanauha
gtk:n logo, linkki pääsivulle